Kynnenaluset mudassa ja vesivarannot vähissä – vaativa vaellus Seglalle

Kilpisjärven kautta kohti Senjaa

Olin nukkunut viimeiset kaksi yötä kuin tukki mökillämme Ylläksellä. Makuuhuoneen tehokkaat pimennysverhot jättävät valoisat kesäyöt ulkopuolelle. Lapsuudenystäväni Kaisa oli saapunut edellisenä iltana, olimme saunoneet myöhään ja sen vuoksi aamu käynnistyi varsin leppoisasti. Tänä päivänä alkoi hieman extempore matkamme kohti Senjaa, olimmehan vasta muutama päivä aiemmin päättäneet suunnata sinne. Koska aikataulumme olivat eriäväiset, jouduimme lähtemään liikkeelle omilla autoilla.

Senjan saari sijaitsee Pohjois-Norjassa, Tromssan läänissä. Ajoaikaa Ylläkseltä kertyy noin kuutisen tuntia, joten päätimme pitää välijaloittelun Kilpisjärvellä, joka osuu juuri matkan puoleenväliin. Eväät oli pakattu valmiiksi reppuun ja lähdimme kävelemään Matkailukeskuksen kulmalta löytynyttä luontopolkua pitkin. Koirani Masi moikkaili kaikki vastaantulevat kaverit, väkeä oli melko paljon liikkeellä. Totesimme puurajan yläpuolella jalkojen vetreytyneen tarpeeksi ja istahdimme lounastamaan. Meillä oli todella avoimet suunnitelmat ja tässä vaiheessa tuumasimme vain, että haluamme kavuta Seglalle, joka sijaitsee Senjan saaren pohjoisosassa. Matka jatkui maisemia ihaillen, eikä tarvinnut ajaa kymmentäkään minuuttia rajan yli, kun tunturit vaihtuivat jo terävähuippuisiksi vuoriksi.

Kilpisjärven maisemat Saana-tunturin kupeesta.

Senjalla upeiden näkymien vastapainoksi tiet kulkevat myös vuorten sisällä tunneleissa. Tämä tuli melkoisena yllätyksenä, kyseessä kun ei ollut ihan totutun kaltainen ajotie. Asfaltti loppui, valoja ei ollut ja leveys oli yhden auton verran lukuun ottamatta muutamaa levennystä. Hetken jo ajattelimme, että onkohan reitti edes avoinna. Parista tunnelista selvittyämme avautui edessä Fjordgårdin kylä, joka toimii Seglan vaelluksen lähtöpaikkana. Meillä oli vielä mukavasti aikaa, koska halusimme ajoittaa retken puoleenyöhön.

Seglan huiputus ja huippufiilis

Reitin löytäminen ei tuottanut ongelmia. Kylällä sijaitsevan koulun takana on parkkialue, josta pääsee polun alkuun. Viereisellä hiekkakentällä oli myös muutama pystytetty teltta sekä asuntoautoja. Paikka ei tosin ole järin viihtyisä ja aloimme jo hieman empiä yösijaa. Päätimme kuitenkin palata asiaan vasta sen ollessa ajankohtaista ja käänsimme katseet kohti huippua. Alkuosa reitistä kulkee vaivaiskoivujen katveessa polun ollessa hyväkuntoista ja helppokulkuista. Muutamia vaeltajia tuli vastaan, mutta menosuuntaan ei tuntunut olevan liikkeellä väkeä ollenkaan.

Puolivälin paikkeilla reitti muuttuu radikaalisti – jyrkkyys kasvaa ja polku vaihtuu kivenlohkareisiin. Tukevat maastokengät olivat onnistunut jalkinevalinta, mutta vesivarannoista ei voinut sanoa samaa. Hörpimme Masin kanssa vettä vuorotellen mahdollisimman säästeliäästi ainoasta mukaan ottamastani pullosta. Lohkareosuudella ei ollut selkeää reittiä, vaan maastosta huomasi, että kulkijat olivat edenneet useammista eri kohdista. Onneksi rinteessä oli myös hieman varvikkoa, jolloin koiran oli helpompi liikkua ylöspäin. Masi on hyväkuntoinen ja ketterä metsästyskoira, joka on tottunut liikkumaan Lapin luonnossa. Aivan jokaisen karvakuonon kanssa en lähtisi Seglaa valloittamaan.

Reitin haastavuus yllätti (tosiaan vasta seuraavana päivänä huomattiin, että vaativuustaso olikin demanding), mutta se myös todellakin palkitsi kapuamisen jälkeen. Kynnenaluset mutaa täynnä ja pää märkänä oli kuitenkin helppo hymyillä. Fiilis oli uskomaton, kun maisemat merelle päin aukesivat ja auringon säteet heijastuivat pilvistä huolimatta mereen. Nautimme näkymistä, napsimme kuvia ja söimme tietenkin yöpalaa. Masi rentoutui niin, että hän otti jopa nokoset täällä 639 metrin korkeudessa. Huipulla ollut toinen porukka lähti alaspäin ja huomasimme olevamme kahden suomalaiskundin kanssa keskenämme. Olipa erikoinen ja mieleen jäävä paikka tutustua uusiin huikeisiin tyyppeihin. Pojat olivat Norjan reissulla fillaroiden ja heidän seikkailuihinsa voi tutustua Pyörää sarvista -blogista.

Pilvipatikkaa ja pitkän päivän päätös

Yhtäkkiä ympäröiviin laaksoihin alkoi muodostua usvaa ja maisemat muuttuivat maagisiksi, emme olleet nähneet vastaavaa koskaan aiemmin. Myös aurinko alkoi nousta käymättä edes horisontin alapuolella. Huipulta löytyy vieraskirja, jonne lisäsimme puumerkkimme vielä ennen laskeutumista. Alaspäin kulkeminen sujui mukavasti uudessa seurassa. Hämmästelimme yhdessä pilviverhoa, jonka läpi kuljimme ja toisinaan pysähdyimme kuuntelemaan riekkojen erikoista ääntelyä. Ylhäältä päin kuvittelimme suunnistamisen olevan vaikeaa, mutta pilven sisässä näki onneksi yllättävän hyvin.

Seglan juurella tiemme erkanivat poikien kömpiessä telttaansa nukkumaan. Me vaihdoimme kuivat vaatteet päälle ja hyppäsimme vielä rattiin. Olimme vuoren rinteeltä bonganneet vastarannalla mutkittelevan tien ja lähdimme sitä kohti. Levähdyspaikoilla oli uinuvia karavaanareita ja muutamassa kohdassa pysähdyimme ihastelemaan hetki sitten valloittamaamme vuorta, joka kylpi pilvien keskellä aamuneljän auringossa. Tutkailtuamme Google Mapsia arvioimme hyväksi nukkumapaikaksi päättyvän tien pään Mefjordværin kylän perukoilla. Ansaitut viinikupilliset olivat täydellinen päätös pitkälle päivälle ja autoon kömpiessä ei tarvinnut unta odotella.

Seikkailut Senjalla jatkuivat ja julkaisen juttuja myös seuraavien päivien osalta!

Mikä on oma suosikkihaikkisi Pohjois-Norjassa?

One comment

Submit a comment

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s