Kilpisjärven kautta kohti Senjaa

Olin nukkunut viimeiset kaksi yötä kuin tukki mökillämme Ylläksellä. Makuuhuoneen tehokkaat pimennysverhot jättävät valoisat kesäyöt ulkopuolelle. Lapsuudenystäväni Kaisa saapui edellisenä iltana, saunoimme myöhään ja sen vuoksi aamu käynnistyy varsin leppoisasti. Tänä päivänä alkaa hieman extempore matkamme kohti Senjaa, olemmehan vasta muutama päivä aiemmin päättäneet suunnata sinne. Koska aikataulumme ovat eriäväiset, joudumme lähtemään liikkeelle omilla autoilla.

Senjan saari sijaitsee Pohjois-Norjassa, Tromssan läänissä. Ajoaikaa Ylläkseltä kertyy noin kuutisen tuntia, ja päätämme pitää välijaloittelun Kilpisjärvellä, joka osuu juuri matkan puoleenväliin. Eväät on pakattu valmiiksi reppuun ja lähdemme kävelemään Retkeilykeskuksen kulmalta löytynyttä luontopolkua pitkin. Koirani Masi moikkailee kaikki vastaantulevat kaverit, väkeä on melko paljon liikkeellä. Toteamme puurajan yläpuolella jalkojen vetreytyneen tarpeeksi ja istahdamme lounastamaan. Meillä on todella avoimet suunnitelmat ja tässä vaiheessa tuumaamme vain, että haluamme kavuta Seglalle, joka sijaitsee Senjan saaren pohjoisosassa. Matka jatkuu maisemia ihaillen, eikä tarvitse ajaa kymmentäkään minuuttia rajan yli, kun tunturit vaihtuvat jo terävähuippuisiksi vuoriksi.

Senjalla upeiden näkymien vastapainoksi tiet kulkevat myös vuorten sisällä tunneleissa. Tämä tulee melkoisena yllätyksenä, kyseessä kun ei ole ihan totutun kaltainen ajotie. Asfaltti loppuu, valoja ei ole ja leveys on yhden auton verran lukuun ottamatta muutamaa levennystä. Hetken jo ajattelemme, että onkohan reitti edes avoinna. Parista tunnelista selvittyämme avautuu edessä Fjordgårdin kylä, joka toimii Seglan vaelluksen lähtöpaikkana. Meillä on vielä mukavasti aikaa, koska haluamme ajoittaa retken puoleen yöhön.

Seglan huiputus ja huippufiilis

Reitin löytäminen ei tuota ongelmia. Kylällä sijaitsevan koulun takana on parkkialue, josta pääsee polun alkuun. Viereisellä hiekkakentällä on myös muutama pystytetty teltta sekä asuntoautoja. Paikka ei tosin ole järin viihtyisä ja aloimme jo hieman empiä yösijaa. Päätämme kuitenkin palata asiaan vasta sen ollessa ajankohtaista ja käännämme katseet kohti huippua. Alkuosa reitistä kulkee vaivaiskoivujen katveessa polun ollessa hyväkuntoista ja helppokulkuista. Muutamia vaeltajia tulee vastaan, mutta menosuuntaan ei tunnu olevan liikkeellä väkeä ollenkaan.

Puolivälin paikkeilla reitti muuttuu radikaalisti – jyrkkyys kasvaa ja polku vaihtuu kivenlohkareisiin. Tukevat maastokengät ovat onnistunut jalkinevalinta, mutta vesivarannoista ei voi sanoa samaa. Hörpimme Masin kanssa vettä vuorotellen mahdollisimman säästeliäästi ainoasta mukaan ottamastani pullosta. Lohkareosuudella ei ole selkeää reittiä, vaan maastosta huomaa, että kulkijat ovat edenneet useammista eri kohdista. Onneksi rinteessä on myös hieman varvikkoa, jolloin koiran on helpompi liikkua ylöspäin. Masi on hyväkuntoinen ja ketterä metsästyskoira, joka on tottunut liikkumaan Lapin luonnossa. Aivan jokaisen karvakuonon kanssa en lähtisi Seglaa valloittamaan.

Reitin haastavuus yllättää (tosiaan vasta seuraavana päivänä huomattiin, että vaativuustaso onkin demanding), mutta se myös todellakin palkitsee kapuamisen jälkeen. Kynnenaluset mutaa täynnä ja pää märkänä on kuitenkin helppo hymyillä. Fiilis on uskomaton, kun maisemat merelle päin aukeavat ja auringon säteet heijastuvat pilvistä huolimatta mereen. Nautimme näkymistä, napsimme kuvia ja syömme tietenkin yöpalaa. Masi rentoutuu niin, että hän ottaa jopa nokoset täällä 639 metrin korkeudessa. Huipulla ollut toinen porukka lähtee alaspäin ja huomaamme olevamme kahden suomalaiskundin kanssa keskenämme. Onpa erikoinen ja mieleen jäävä paikka tutustua uusiin huikeisiin tyyppeihin. Pojat ovat Norjan reissulla fillaroiden ja heidän seikkailuihinsa voi tutustua Pyörää sarvista -blogista.

Pilvipatikkaa ja pitkän päivän päätös

Yhtäkkiä ympäröiviin laaksoihin alkaa muodostua usvaa ja maisemat muuttuvat maagisiksi, emme olleet nähneet vastaavaa koskaan aiemmin. Myös aurinko alkaa nousta käymättä edes horisontin alapuolella. Huipulta löytyy vieraskirja, jonne lisäämme puumerkkimme vielä ennen laskeutumista. Alaspäin kulkeminen sujuu mukavasti uudessa seurassa. Hämmästelemme yhdessä pilviverhoa, jonka läpi kuljemme ja toisinaan pysähdymme kuuntelemaan riekkojen erikoista ääntelyä. Ylhäältä päin kuvittelimme suunnistamisen olevan vaikeaa, mutta pilven sisässä näkee onneksi yllättävän hyvin.

Seglan juurella tiemme erkanevat poikien kömpiessä telttaansa nukkumaan. Me vaihdamme kuivat vaatteet päälle ja hyppäämme vielä rattiin. Bongasimme vuoren rinteeltä vastarannalla mutkittelevan tien ja lähdemme sitä kohti. Levähdyspaikoilla on uinuvia karavaanareita ja muutamassa kohdassa pysähdymme ihastelemaan hetki sitten valloittamaamme vuorta, joka kylpee pilvien keskellä aamuneljän auringossa. Tutkailtuamme Google Mapsia arvioimme hyväksi nukkumapaikaksi päättyvän tien pään Mefjordværin kylän perukoilla. Ansaitut viinikupilliset ovat täydellinen päätös pitkälle päivälle ja autoon kömpiessä ei tarvitse unta odotella.

Seikkailut Senjalla jatkuvat ja julkaisen juttuja myös seuraavien päivien osalta!

Mikä on oma suosikkihaikkisi Pohjois-Norjassa?